Lokakuun kirpeät aamut ja koboltinsiniset illat.
Hetket pitenevät, ne tuntuvat venyvän loputtomiin
kuten aina syksyisin.
Aamuisin nousen istualleni ja työnnän jalat kylmiin
painuneisiin tohveleihin.
Ei tämä ole vakavaa, vaikkakin ainutkertaista.
Vai onko? Sekunnin murto-osaa myöhemmin
olen jo poissa,
liikahtanut radallani eteenpäin...
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment