Nielen lääkkeeni

Nielen lääkkeeni, enkä protestoi enää.
Lääke vahvistaa, nieleminen tekee voimakkaaksi.
Ylpeys metelöi vatsassani, mutta vain hetken.

Tuntematon hymyili

Tuntematon hymyili minulle tänään kadulla,
ohi kävellessään. Ehkä hän oli juuri saanut hyviä uutisia,
tai ehkä hän omaa niin sanotun positiivisen asenteen; hän
katsoo ohikulkijoitakin ystävällisesti silmiin.

Tuntui hyvältä hymyillä takaisin.
Jälkeenpäin muistaa, kuinka me kaksi hymyilimme toisillemme.
Ja vielä kirjoittaa siitä: hymyn ketjureaktio.

Sorsan takaruumis

Sorsan takaruumis ja potkivat pikkuiset räpyläjalat
sakean veden pinnan yläpuolella, ojassa.
Suloinen näky.

Ehdotan

Ehdotan, että emme puhu enää vapaasta tahdosta,
tai ainakin kyseenalaistamme sen.
Jos minulla olisi vapaa tahto, tuskin istuisin
koneen ääressä kirjoittamassa keskellä yötä.
Mieluiten menisin nukkumaan.
Näkisin valitsemiani unia.

Tsah tsah.

Yö liukuu

Yö liukuu musteensinisestä yönmustaan.
Ikkunat sammuvat kuin itämaiset lyhdyt.
Kuu kaartuu pilviin, tien varteen
istutettujen lehmusten latvuksiin.

Arkinen huomio

Arkinen huomio.

Jos pyöräsuojassa säilytetty homesarvinen polkupyörä
olisi todella käytössä,
tuskin sen tavaratelineessä viipyilisi pyykkipojin
kiinnitetty kookkaanpuoleinen lappu:
Pyörä on käytössä!

Ihminenkö ei olekaan

Ihminenkö ei olekaan vain musta karhea taulu,
johon joku tärkeä toinen vinopäiseksi
kuluneella liidulla kirjoittaa?

Ei uusia viestejä

Ei uusia viestejä.
Venäläinen toimittaja makaa
uutisvirrassa, arkussa
valkoinen sitoo otsan ja leuat,
valkoiset laput ummistavat silmät.

Tapasin kuolleen isoäitini

Tapasin kuolleen isoäiti unessa viime yönä.
Tämä oli toinen kerta.
Tunsin kuinka pelko sävähti kehoni lävitse.
Miltä hän näyttäisi, mitä hän sanoisi?
Isoäidin asunto näytti kovin vieraalta, ehkä se oli
koti, jonka hän oli hankkinut vanhainkodissa
asuessaan - muistan kuinka hän puhui siitä.
Punainen räsymatto oli tuttu, ei oikeastaan mikään muu.
Hän istui keittiössä, olin tunnistavinani harmaat hiukset,
käsityön ylle kumartuneen hahmon.
Ehkä hän leikkasi matonkuteita tai virkkasi.
Kun pääsin aivan lähelle, näin hänen kasvonsa; ne
olivat vieraan ihmisen valjut ja turpeat kasvot, aivan kuin
hän olisi maannut järven pohjassa päivän tai pari.
Sitten hän kaatui rymähtäen tuolilta eteeni, jalkojeni juureen.

Lokakuun kirpeät aamut

Lokakuun kirpeät aamut ja koboltinsiniset illat.
Hetket pitenevät, ne tuntuvat venyvän loputtomiin
kuten aina syksyisin.
Aamuisin nousen istualleni ja työnnän jalat kylmiin
painuneisiin tohveleihin.
Ei tämä ole vakavaa, vaikkakin ainutkertaista.
Vai onko? Sekunnin murto-osaa myöhemmin
olen jo poissa,
liikahtanut radallani eteenpäin...